Mamma vissiin luulee, että mä en pysty tekemään mitään ilman nakkia, koska olen dalmatiankoira. Väittävät nimittäin, että meitä dalluja on vaikea motivoida ja ettei me ainakaan sovelluta pk-lajeihin koska me ei vaan voida keskittyä muuhun kuin syömiseen ja kauniilta näyttämiseen. Vel, ai kän pruuv tem vrong - ettäs tiiätte.

Mentiin tänään tuohon hautuumaan niitylle tekemään sellanen juttu. Sitä juttua kutsutaan jäljeksi. Eli mamma kävelee siellä pellolla ja sitten myöhemmin mun pitää kulkea sitä samaa polkua, mitä mamma on menny. Tosiaan, se ei edes ole mitenkään vaikeaa. Vain ihmettelin niitten nakinpalojen funktiota. Ei niitä kyllä ollut kuin harvakseltaan sillon tällön, mut ihan haaskausta enivei koska en mä niistä ollu kiinnostunu. Mamma oli vielä yrittäny hämätä mua sillä, että polku kääntyi parinkymmenen metrin jälkeen. Mut kyllähän mun nenä sen kerto eikä siinä kulmassa ollut mitään vaikeuksia. Lopussa olikin sitten iso herkku odottamassa heinien alle piilotettuna.