Kyllä mä sitten olen taitava. Mä olen niin ylpiä ittestäni että ihan meinaan kompuroida kun niin nenä pystyssä kuljen. Tosin kuulemma ylpeys kävelee ennen ku lankaa tulee tai jotenkin silleen mamma sanoi, eli se kait tarkottaa että ekaks on ylpee ja sit kompastuu jonkun lankoihin kun on pää niin kenossa ettei näe niitä lankoja.

Me siis oltiin agilitykisoissa mein omalla hallilla missä käydään aina treenaamassakin. Ekalta radalta olis tullu ihan varmana vielä hienompi tulos, jos mamma ei olis puomin alastulon kohdalla karjassu niin, että mä säikähdin ja varmuudeksi hyppäsin ennen sitä erinväristä kohtaa alas. Tiiä vaikka siinä olis ollu jotain vialla kun silleen kiljutaan.

Toisella radalla ensinnäkin alussa mamma ei millään tajunnu että siinä maassa on joku nami. Mä olisin voinu syödä sen jo ennen rataa niin ei olis menny sillä radalla sitten niin kauan aikaa. Lisäks mamma hosui alkuun niin, että mun oli pakko yrittää kääntyä ilmassa renkaan sisällä 90 astetta ja sitten siinä kävi silleen että mä laskeuduin maahan vähän vinosti ja jalka lipes ja tulin niinkun olkapää ja naama edellä siihen hiekalle. Mamma ei vissiin tätä ees nähny kun niin kiireellä jatko seuraavalle hypylle. Mä siinä sitten vauhdissa yritin hiukan oikoa leukapieliä ja sylkeä suurimman osan hiekasta suustani. Muutaman esteen jälkeen tuli keinu ja just siinä kohtaa mun oli pakko vielä vähän sylkeä sitä hiekkaa. Ja sitten mä muistin sen. Siis sen namin joka haisi mun nenään siellä lähdössä ja jota mä en saanu ennen rataa syödä. No, mähän ampaisin siitä keinun ja hypyn jälkeen poimimaan tuon kallisarvoisen herkun talteen ja vauhdikkaasti palauduin mamman luokse tekemättä matkalla omiani, eli jatkoimme rataa kuin ei mitään. Tosta ylimääräsestä lenkistä kuulemma tuli ne ajanylityssekunnit. Sitä ei tiiä kukaan mistä se toinen vitonen tuli, mut ei se oo niin tarkkaa. Pääasia ettei saatu lisää hyllyjä ku mamma ei kuulemma sellasia enää tarvii. Vielkii vähän maistuu se kökköhiekka suussa.